Olen aina ollut kiinnostunut historiasta, etenkin Suomen
vaiheista 1939-1944. Tähän on tietysti ollut hyvänä ohjurina se että molemmat
pappani ovat maamme vapauden eteen antaneet oman osuutensa. Kumpikaan ei enää
ole minulle kokemuksiaan kertomassa, sen tiedän että äitini isä on Raatteen
tiellä taistellut, yksikkönään Polkupyöräpataljoona 6.
Minulle on aina ollut itsestään selvää, että
asevelvollisuuteni suoritan Suomen armeijassa, ja niin tapahtuikin, Kankaanpään
Niinisalossa 1999. Eihän se aika silloin mitään mieltäylentävää ollut, mutta
jotenkin ne parhaat muistot jäävät mieleen, ja kurjimmille osaa jo nauraa.
Rynkkykin ehkä vielä jotenkin palautuisi
purkamisen jälkeen ampumiskuntoon, mutta aseöljyn hinkkaamista ei tule ikävä.
Yksi asia kuitenkin edelleen askarruttaa, vaikka vuosikausia
on jo kulunut. Järkeeni ei millään mahtunut huono johtaminen, johon välillä
tuntui koko systeemin väkisin johdattavankin. Oppikirjoissakin luki että
alaiset kunnioittavat johtajaansa. Kyllä, hyvää johtajaa kunnioittavatkin,
mutta eivät sellaista joka ei sitä kunnioitusta ansaitse. Kirjailija Linnan
kuvaama luutnantti Lammio oli valitettava esimerkki surkeasta johtajasta. Hän
kuvitteli olevansa hyvä johtaja, koska ON johtaja. Kun hän sanoo, alaiset
tekevät sokeasti kaiken mitä käsketään, ja voiton jälkeen nostavat
valkohansikkaisen esimiehensä jalustalle hurraten tämän nimeä kuorossa.
Everstiluutnantti Karjulasta ei tarvitse sen enempää
kertoakaan, kuin yhden sotamiehen lausuma: ”Tuo mies kuolee tässä sodassa. Jos
luoti ei tule edestä, takaa tulee ainakin.” (En muista sanatarkasti, mutta
asian ymmärtänette.)
Nämä olivat kaksi fiktiivistä ääriesimerkkiä suomalaisesta
sotilasjohtamisesta sotien aikana, ja samanlaista itsekin koin 1999, tosin
ilman sitä luotia. En tiedä, onko tällaiseen puututtu nykyään. Toivottavasti.
Konekiväärikomppanian yhden joukkueen johtajana toimi Vilho
Koskela. Hän ei johtanut puhelahjoillaan, vaan toimillaan. Hänen ei tarvinnut
käskeä joukkuettaan lähtemään, hän nousi, laittoi repun selkäänsä ja lähti.
Joukkue seurasi perässä, koska kunnioitti esimiestään. Konekiväärijoukkueen
vastenmielisimpiin tehtäviin kuului ”Varsinaisen” ja ”V---umaisen” kantovuorot.
Koskela osallistui kantovuoroihin kuten muutkin joukkueensa miehet, vaikka ei
olisi tarvinnut, olisihan hän voinut vedota esimiehen vastuuseen tai johonkin
muuhun. Joukkueen majoittuessa korsumajoitukseen miehet vaativat Koskelalle
paremman petipaikan, vaikka hän itse ei ollut sitä vaatinut. Tuo kertoo
alaisten kunnioituksesta esimiestään kohtaan, joka taas kertoo Johtamisesta. Ja
tällaiseen johtamiseen pääsin myös tutustumaan Niinisalossa, harvemmin
valitettavasti.
Olin jokin aika sitten työhaastattelussa, jossa kerroin
nähneeni paljon hyvää ja paljon huonoa esimiestyötä Alkossa. Nostin myös
lempikirjani esille, yhtenä esimiestyön oppikirjana. Aluepäällikkö oli samaa
mieltä, hänkin on Tuntemattomansa lukenut.
Mutta ovatko kaikki Alkon alue- ja myymäläpäälliköt
lukeneet? Olisi toivottavaa, ja jokaisen olisi hyvä kuvitella itsensä vuoroin
Lammion, vuoroin Karjulan asemaan. Jokainen varmaankin ajattelee olevansa
Koskela, mutta alaisethan sen määrittelevät. Onko se esimiesasema, jonka
työnantaja on myöntänyt, sellainen jossa alaiset tekevät kyllä työnsä, mutta
hampaitaan kiristellen, vai onko se sellainen, jossa hommat hoituvat parhaiden
kykyjen mukaan, ja esimies on Koskela? Tällä on vissi ero. Itselläni on
Koskela. Jollakin on Lammio. Jollakin on Karjula.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti